Puheenjohtajan blogi

Asunto ensin

 

Kun hopeasijan tuottanut jatkosota vuoden 1944 syksyllä loppui, tuli isänmaan kaupunkeihin suuret määrät nuoria miehiä, sotaveteraaneja, jotka etsivät töitä. Samalla Suomen kaupungit ja maaseutu ottivat vastaan 430 000 menetetystä Karjalasta  ja Petsamosta evakkoon joutunutta ihmistä. Asunnottomuus paheni nopeasti ja paljon.

Pitkään asunnottomuutta ratkottiin väliaikaisilla ratkaisuilla. Aluksi ilman asuntoa olevat ihmiset nukkuivat pommisuojissa ja esimerkiksi rakennustyömaiden parakeissa. Viimeinen majoituspommisuoja muuten suljettiin vuonna 1954.

Synkintä suomalaisen asunnottomuuden vaihetta oli syksy 1967, jolloin 50 asunnotonta alkoholistia paleltui yöpakkasissa. Saman vuoden kesällä oli Helsingissä suljettu asunnottomien alkoholistien yömaja, joka oli tarjonnut suojaa 500 ihmiselle. Nämä päätyivät kaduille ja kuka mihinkin, myös pahvikoijiin kaatopaikoille.  1967 vapautettiin lisäksi itsenäisyyden 50-vuotisjuhlien kunniaksi 950 vankia, joista suurimmalla osalla ei ollut petipaikkaa.

1967 perustettiin alkoholistien yömaja, Lepakkoluola, vanhaan varastorakennukseen Helsingin Ruoholahteen. Lepakossa majaili 1000 ihmistä yössä. 1979 Lepakko annettiin sitten Radio Citylle ja punkkareille ja varsinainen Lepakon väki sai palveluja Kyläsaaren keskuksesta 20 vuoden ajan.

1980-luvulla jatkettiin asunnottomuuden vastaista työtä valtion, kuntien, vapaaehtoisten ja järjestöjen voimin. Rakennusliittokin lähti mukaan. Olivathan monet yksin asuvat ja asunnottomat ihmiset rakentajia, joiden polut eivät aina olleet suoria. Olimme 1985 mukana perustamassa Y-säätiötä (y=yksin), jonka tarkoitus on hankkia asuntoja ihmisille, jotka tarvitsevat asuntoa ja usein myös tukea. Muut Y-säätiön perustajajäsenet ovat Kuntaliitto, Helsingin, Tampereen, Turun, Espoon ja Vantaan kaupungit, Kirkkohallitus,Rakennusteollisuus, Punainen Risti ja  Suomen Mielenterveysseura ja Alko. Y-säätiön ideoivat tohtori Ilkka Taipale ja Helsingin apulaiskaupunginjohtaja Heikki S. von Hertzen.

Niin Y-säätiön kuin muidenkin asunnottomuussavotan parissa toimivien yhteisöjen työ on vuosikymmenten mittaan tuottanut tulosta. Vuoden 1987 lähes 20 000:sta asunnottomien määrä aleni vuoden 2016 n. 7000 asunnottomaan. Heistä ystävien ja sukulaisten luona asustaa n. 5800 ihmistä. Väliaikaissuojissa esimerkiksi Helsingissä asui vuonna 2016 enää 52 ihmistä, kun luku oli 2.121 vuonna 1985.

Vielä 1980-luvulla asunnon saannin ehtona oli täydellinen elämäntapamuutos, joka ei tietenkään valtaosalle asunnottomista ihmisistä onnistunut. Viime vuosikymmenten toiminnan periaate on Asunto ensin. Asunnon ei pidä olla palkinto, vaan perusta, jolle elämää voi suunnitella eteenpäin. Kun on asunto, kiinnekohta, voidaan ongelmia alkaa ratkoa. Tämä askare ei ole helppoa, mutta pitkän päälle tuloksekasta se on. Työhön kuuluu tukea ja palvelujen järjestämistä.

Asunnottomuutta on vähennetty kovilla poliittisilla päätöksillä. Erityisryhmien asuntoja rakennetaan ja palveluja järjestetään ohjelmilla, jotka suuntaavat toimintaan yhteistä rahaa. Pitkäaikaisasunnottomuuden vähentämisohjelmat PAAVO 1 ja 2 sekä AUNE ovat auttaneet rakentamaan asuntoja ja järjestämään palveluja.

Toisaalta työtä kyllä riittää. Keskeisin ongelma alkaa olla tavallisten ARA-vuokra-asuntojen puute. Asuntomarkkinoilla nimittäin kaikki vaikuttaa kaikkeen ja kaiken sorttisia asuntoja pitäisi olla tarpeeksi. Kun nimenomaan kohtuuhintaista tuotantoa rakennetaan kaupunkeihin muuttaville, helpottaa paine koko asumisen kentässä ja koti löytyy yhä useammille. Tätä nykyä ARA-tuotantoa ei rakenneta tarpeeksi, vaikka esimerkiksi Y-säätiö olisi niitä valmis tekemään 17 000 asuntonsa lisäksi. Tontteja ei tahdo löytyä.

Niin on kuitenkin käynyt, että Suomi on ainoa maa Euroopassa, jossa asunnottomien määrää on onnistuttu vähentämään. Vaikka työtä riittää, on syytä antaa tunnustus Asunto Ensin- periaatteen toteuttajille, suurelle joukolle ihmisiä. 100-vuotisjuhlien aikaan ei tarvitse kuulla samoja uutisia kuin 50 vuotta sitten.

Matti

 

 

 

 

 

 

 

.